Suunnitelmissa oli kesällä kirjoitta postausta ja
yhteenvetoa kuluneesta hoitokeväästä, mutta loma vaati omansa. Ehkäpä sellainen
vielä syntyykin, mutta nyt ensimmäisen viikon metsäretkien innoittamana:
Ensimmäinen hoitoviikko tälle syksylle takana ja ehdittiin
kaksi kertaa metsäretkelle; ensimmäinen ihan suunnitellusti ja toinen heti
perjantaina Lindan aloitteesta. Meillä on pieni lähimetsikkö muutaman sadan
metrin päässä, jossa retkeilimme jo viime keväänä. Tänä syksynä aioin viedä
lapset sinne säännöllisesti joka viikko säällä kuin säällä ja tarjota metsikköä
lapsille alati muuttuvaksi leikkiympäristöksi. Lorupussi on ollut tärkeä osa
jokaista hoitopäivää, ja nyt lanseerattiin metsään oma säänkestävä
metsälorupussi ominen loruineen ja lauluineen.
 |
| Missä se orava oikeen on? |
 |
| Myös Myyrä-maskottimme pääsi mukaan! |
Kuin tilauksesta pienellä aukiolla kasvaa Mummo-mänty,
Kullervo-kuusi, Kyllikki-koivu ja pieni Ville-kuusi; nimettiin puut, jotta
tutustutaan niihin paremmin. Perjantaina Kullervon oksilla hyppikin sitten
orava meitä tervehtimässä ja jätettiin sille vähän evästä. Sillä evääthän on
retkellä oltava! Yleensä omenaa, porkkanaa ja vettä juomaksi ja keväällä pari
kertaa syötiin itse valmistamaa lounastakin metsässä: pizzaa ja
nakkisämpylöitä.
En ole itse mikään kova ulkoilmaihminen ja retkeilijä
jollain mittapuulla mitattuna, mutta selvästi minulle on tärkeää saattaa lapset
luontoon. Pysähdyinkin pohtimaan omaa luonto- ja metsäsuhdettani, sen syntyä ja
nykytilaa.
Olen kotoisin maalta ja kodin vieressä oli metsäinen kallio
ja siitä eteenpäin enemmänkin metsää. Luonto ja metsä olivat luonnollinen osa
leikkiympäristöä ja siten jopa itsestäänselvyys. Metsä liittyi vahvasti
vuodenkiertoon. Keväällä etsittiin tutuista paikoista ensimmäiset sinivuokot ja
tarkkailtiin leppäkerttuja, purolla ja koskella käytiin ihmettelemässä
vesimassoja ja heittelemässä keppejä. Mummon ja vaarin kanssa käytiin
kuuntelemassa aina samalla polulla kevään ensimmäistä mustarastasta, ja
äitienpäivän valkovuokot löytyivät tutusta paikasta. Mummon kanssa kuljettiin
pitkin kesää pilvienkatselukalliolle katselemaan pilviä ja sinne rakennettiin
aina risuista ja sammalesta keijuille maja. Mummolle lähimetsä oli rakas ja
suojeltu paikka ja hän myös maalaili sinne meidän mielikuvituksiin keijuille ja
peikoille koloja
 |
| Mummo katselee pilviä |
Syksyllä käytiin keräämässä vattuja, mustikoita ja sienestys
oli ehkä tärkein perheen yhteinen luotoharrastus. Perheen kesken tehtiin myös
usein sunnuntaisin kävelyretkiä metsissä. Talvella hiihdettiin läheisillä
pelloilla ja järvenjäällä, luisteltiin lammella ja isän rakentamalla majalla leikittiin
hirvenmetsästystä.
 |
| Serkukset retkellä kotimetsässä v.1985 |
Luonto ja metsä olivat siis läsnä ja käytössä, mutta
liittyivät vahvasti kotipaikkaan, eikä minulla muualla asuessani ollut
suuremmin halua tai kaipuuta etsiä luontopaikkoja tai metsiä, riitti kun kotona
käydessään saattoi toteuttaa vuodenaikaan liittyvän luontoelämyksen.
Alajärvelle muuttaessani metsät ovat jälleen tässä lähellä
ja toki olemme miehen kanssa siellä kävelleet ja hiihtäneet. Mutta tutut
vuodenkiertoon liittyvät paikat ja elementit ovat puuttuneet, en löydä
sienipaikkoja, vuokkoja ei ole ja lisäksi vieraat metsät myös vähän pelottavat.
Ja myönnän, olen pelännyt myös karhuja, mutta nyt pelko alkaa väistyä. Ehkä eniten siksi, että lapselle selitän
karhujen menevän karkuun ihmistä ja alan uskoa sen itsekin.
 |
| Serkukset retkellä kotimetsässä v.2015 |
Tuo pieni lähimetsä tarjoaa kuitenkin nyt oman ja
hoitolasten kanssa uudet merkitykselliset ja vuodenkierron ihmettelyyn
liittyvät paikat. Ehkäpä vähitellen uskaltaudumme pitemmällekin. Jostakin
varmasti löytyy keijun kolo ja hyvä kohta katsella pilviä.
