Metsäsuhdetta rakentamassa

Suunnitelmissa oli kesällä kirjoitta postausta ja yhteenvetoa kuluneesta hoitokeväästä, mutta loma vaati omansa. Ehkäpä sellainen vielä syntyykin, mutta nyt ensimmäisen viikon metsäretkien innoittamana:

Ensimmäinen hoitoviikko tälle syksylle takana ja ehdittiin kaksi kertaa metsäretkelle; ensimmäinen ihan suunnitellusti ja toinen heti perjantaina Lindan aloitteesta. Meillä on pieni lähimetsikkö muutaman sadan metrin päässä, jossa retkeilimme jo viime keväänä. Tänä syksynä aioin viedä lapset sinne säännöllisesti joka viikko säällä kuin säällä ja tarjota metsikköä lapsille alati muuttuvaksi leikkiympäristöksi. Lorupussi on ollut tärkeä osa jokaista hoitopäivää, ja nyt lanseerattiin metsään oma säänkestävä metsälorupussi ominen loruineen ja lauluineen. 

Missä se orava oikeen on?

Myös Myyrä-maskottimme pääsi mukaan!

Kuin tilauksesta pienellä aukiolla kasvaa Mummo-mänty, Kullervo-kuusi, Kyllikki-koivu ja pieni Ville-kuusi; nimettiin puut, jotta tutustutaan niihin paremmin. Perjantaina Kullervon oksilla hyppikin sitten orava meitä tervehtimässä ja jätettiin sille vähän evästä. Sillä evääthän on retkellä oltava! Yleensä omenaa, porkkanaa ja vettä juomaksi ja keväällä pari kertaa syötiin itse valmistamaa lounastakin metsässä: pizzaa ja nakkisämpylöitä.

En ole itse mikään kova ulkoilmaihminen ja retkeilijä jollain mittapuulla mitattuna, mutta selvästi minulle on tärkeää saattaa lapset luontoon. Pysähdyinkin pohtimaan omaa luonto- ja metsäsuhdettani, sen syntyä ja nykytilaa.

Olen kotoisin maalta ja kodin vieressä oli metsäinen kallio ja siitä eteenpäin enemmänkin metsää. Luonto ja metsä olivat luonnollinen osa leikkiympäristöä ja siten jopa itsestäänselvyys. Metsä liittyi vahvasti vuodenkiertoon. Keväällä etsittiin tutuista paikoista ensimmäiset sinivuokot ja tarkkailtiin leppäkerttuja, purolla ja koskella käytiin ihmettelemässä vesimassoja ja heittelemässä keppejä. Mummon ja vaarin kanssa käytiin kuuntelemassa aina samalla polulla kevään ensimmäistä mustarastasta, ja äitienpäivän valkovuokot löytyivät tutusta paikasta. Mummon kanssa kuljettiin pitkin kesää pilvienkatselukalliolle katselemaan pilviä ja sinne rakennettiin aina risuista ja sammalesta keijuille maja. Mummolle lähimetsä oli rakas ja suojeltu paikka ja hän myös maalaili sinne meidän mielikuvituksiin keijuille ja peikoille koloja

Mummo katselee pilviä

Syksyllä käytiin keräämässä vattuja, mustikoita ja sienestys oli ehkä tärkein perheen yhteinen luotoharrastus. Perheen kesken tehtiin myös usein sunnuntaisin kävelyretkiä metsissä. Talvella hiihdettiin läheisillä pelloilla ja järvenjäällä, luisteltiin lammella ja isän rakentamalla majalla leikittiin hirvenmetsästystä.

Serkukset retkellä kotimetsässä v.1985

Luonto ja metsä olivat siis läsnä ja käytössä, mutta liittyivät vahvasti kotipaikkaan, eikä minulla muualla asuessani ollut suuremmin halua tai kaipuuta etsiä luontopaikkoja tai metsiä, riitti kun kotona käydessään saattoi toteuttaa vuodenaikaan liittyvän luontoelämyksen. 

Alajärvelle muuttaessani metsät ovat jälleen tässä lähellä ja toki olemme miehen kanssa siellä kävelleet ja hiihtäneet. Mutta tutut vuodenkiertoon liittyvät paikat ja elementit ovat puuttuneet, en löydä sienipaikkoja, vuokkoja ei ole ja lisäksi vieraat metsät myös vähän pelottavat. Ja myönnän, olen pelännyt myös karhuja, mutta nyt pelko alkaa väistyä.  Ehkä eniten siksi, että lapselle selitän karhujen menevän karkuun ihmistä ja alan uskoa sen itsekin. 

Serkukset retkellä kotimetsässä v.2015

Tuo pieni lähimetsä tarjoaa kuitenkin nyt oman ja hoitolasten kanssa uudet merkitykselliset ja vuodenkierron ihmettelyyn liittyvät paikat. Ehkäpä vähitellen uskaltaudumme pitemmällekin. Jostakin varmasti löytyy keijun kolo ja hyvä kohta katsella pilviä.